Olen ”kärsinyt” FMO:sta – Fear of Missing Out – vähintään puolen ikääni; kaikki tärkeät kansanjuhlat ja kutsutut kissanristiäiset on perinteisesti ollut juhlittava ystävien kanssa, tavalla tai toisella.

Ensimmäinen poikkeama taisi olla juhannus 2006, jolloin vastoin kaikkia (henkilökohtaisia) oletuksia vietinkin perjantain aaton Helsingissä ja ihan yksin. Seuraavana aamuna, juhannuspäivänä oli nimittäin odottamassa ensimmäinen lentomatka ihan ypöyksin. Lontoon kautta New Yorkiin.

Se juhannusviikonloppu tuli lopulta vietettyä kuitenkin suomalaisten kanssa, vaikkakin täysin eri maisemissa; perillä odotti paras ystävä, joka oli ehtinyt tutustua kaupunkiin työmatkan puitteissa. Kävimme katsomassa aitoa newyorkilaista standupia, kuuntelemassa jazzia – ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni Pride-paraatin (ja missä mittakaavassa se muuten olikaan!).

New Yorkin matkalla ehti tapahtua paljon, mutta pääosin se tuntui menneen ihan sumussa. Vasta jälkikäteen ymmärsin kokemuksen kokonaisvaltaisuuden. Ja toisaalta, siitä alkoi myös jotain uutta;

se matkakärpänen puri vihdoin minuunkin

Monen matkan ja mutkan kautta siitä näkökulmasta voinen syyttää myös sitä samaa matkaa ja kärpästä siitä, että olen asunut nyt jo kymmenettä vuotta ulkomailla. 

Ensimmäinen ulkomaisessa työssä vietetty suomalainen arkipyhä oli pitkäperjantai 2012, mutta toimistolla vietetty juhannusaatto oli se mikä kolahti. Ensimmäisessä työssäni olin ollut rakentantamassa asiakaspalvelumallia Suomen ja Ruotsin suuntaan; työnantajani oli saksalainen logistiikkayritys ja asiakkaana amerikkalainen IT-firma. Heille pohjoismaat olivat vielä uutta aluevaltausta, ja uutena työntekijänä oli aika turha selitellä ettei juhannusta edeltävänä perjantaina kukaan ole toimistolla tavoitettavissa, vaikkei se virallinen arkipyhä olekaan.
Minun odotettiin kuitenkin istuvan toimistolla kuuteen asti (Suomen aikaa klo 19). Yritin näyttää siltä että tein edes jotain. Miten se kirvelikään kun tauolla katsoin nopeasti puhelimesta facebookia ja näin pitkän listan kuvia järvimaisemista ja juhannuskokoista.

Olen yrittänyt löytää tapoja ilmaista tätä kaipuuta ja saadakseni ymmärrystä, mutta niin moniin juhlahetkiin liittyy myös jotain kulttuuriperimää, joka ei selittämällä hollantilaiselle miehelle aukea. Hän on sitä lajia joka mielummin katsoo uutta mielummin vierestä; toisinaan uteliaana, ehkä ennemminkin kohteliaisuudesta kiinnostuneena, mutta lopulta yrittämättä integroitua itselle vieraaseen konseptiin sen syvällisemmin – vaikka se kaikki tapahtuisi oman katon alla.

Näiden ulkomailla asuttujen vuosien aikana aina, jos mahdollisuus vain on ollut käsissäni, olen tehnyt kaikkeni päästäkseni tärkeimpien ihmisten tärkeimpiin tilaisuuksiin. Olen lentänyt Helsinkiin 1,5 päiväksi osallistuakseni häihin, puoleksi vuorokaudeksi osallistuakseni suuriin sukujuhliin. Mitään en jättäisi väliin, ellei se satu olemaan logistisesti tai taloudellisesti järjetöntä. 

Mitään juhlaa en jättäisi väliin, ellei se ole logistisesti tai taloudellisesti järjetöntä.

Vaikka kyllähän lopulta vuosien varrella joutunut jättämään välistä lukuisia juhlia ja lomia, joista ei Suomessa ollessa olisi jättänyt mistään hinnasta pois. Tärkeitä lähipiirin juhlia on valitettavasti joutunut jäämään eri syistä väliin; häitä, hautajaisia, kolme- ja nelikymppisiä, polttareita ja baby showereita, ristiäisiä, ehkä kummeuksiakin(?).

Joka ikinen kerta olen surrut, joskus itkenyt vuolaastikin, sitä etten ole voinut olla läsnä siellä missä minulle tärkeille ihmisille tapahtuu jotain tärkeää. Samalla, realistina ymmärtäen (ja osittain siksi myös enemmän surren), että juhlittavalle läheiselleni, muiden tärkeiden ihmisten läsnäollessa, minun poissaoloni on lopulta vain neula heinäsuovassa.

Eikä näihin omiin poissaoloihin oikein vuosista huolimattakaan totu. Arkipyhien ja kansallisjuhlien suhteen sitä on kymmenen vuoden jälkeen jo vähän hillitympi. Vaikka olenkin oppinut löytämään tämän suhteen rauhan itseni kanssa, jokainen väliin jäänyt, varsinkin tärkeä juhla kirvelee.
..

On juhannusaatto 2020. Melkein keskiyö. Luxemburgiin on langennut täysi pimeys eikä yöttömästä yöstä ole tietoakaan. Lapset nukkuvat, minä kirjoitan, mies tuijottaa Game of Thronesia. Yritin tänään selittää kohta kuusivuotiaalle esikoiselleni mitä on juhannus ja miksi se on niin tärkeä. Ei ihan vielä tarinat yöttömästä yöstä ja mökkijuhlista uponneet, mutta kai se on tärkeää sekin, että ilmaisee lapsilleen mitkä asiat on itselle tärkeitä.

Käyn katsomassa facebookissa kuvat mökeiltä ja kuvittelen olevani siellä, ystävien kanssa, tyynen järven rannalla, ihastelemassa taivaan värejä.

(Jospa mekin kuitenkin huomenna juhlittaisiin täällä, edes vähän).

Hyvää juhannusta kaikille!

Irene Mäkelä-Brunnekreef

Kuva: Kirsi Lipasti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s