Kuka meistä on virheetön?

Ihminen joka ei tee virheitä ei tavallisesti tee muutakaan.
— William Magee

Viime aikoina asuinmaassani Saksassa on eri medioissa käyty paljon keskustelua virhekulttuurista (error culture). Saksa tunnetaan hyvinkin konservatiivisena tyylistään niin työmaailmassa, kuin myös muutenkin. Virhetoleranssi on erittäin matala, esimerkiksi opettajaopiskelijoiden loppukokeet ovat erittäin tiukat. Jos niiden aikana epäonnistuu, eli tekee virheen, ei ainoastaan reputa koetta, vaan saattaa menettää neljän tai viiden vuoden kovan työn sekä mahdollisuuden ryhtyä opettajaksi. Tuntuu näin suomalaisen näkökulmasta kovin tylyltä. 

Elämme kulttuurissa, jossa pelkäämme virheiden tekemistä niin paljon, että se nousee esteeksi toiminnallemme.

Luin jokin aikaa lehtikirjoituksen, jossa kerrottiin yhden väärän lauseen johtaneen työpaikan menettämiseen. Missä menee virheen raja, ja milloin meidän on opittava olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia? Kuinka voimme oppia voittamaan toistemme luottamuksen, ja alkaa hyväksyä toisemme ihmisinä? 

Itse olen tehnyt paljon virheitä ja yrittänyt aina ottaa oppia niistä. Ensimmäinen mieleenpainuvin virheeni oli ajokokeen loppumetreillä, jolloin en pysähtynyt STOP-merkin kohdalla. Ensimmäinen ajatus: kuinka voinkaan olla näin tyhmä? Miten voin kertoa tästä kenellekään? Se ärsytys itseäni kohtaan on jäänyt niin vahvasti mieleeni, etten ole samaa virhettä tehnyt kertaakaan viimeisen 16 vuoden aikana. Eräs saksalainen esimieheni lohdutteli kerran töissä tekemääni virhettä, että ei tässä mitään, hän kyllä hyväksyy virheen, jos se tehdään yhden kerran – sen jälkeen hän olettaa että virheestä on opittu ja se ei toistu uudestaan. En koskaan saanut selville, mitä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt saman virheen toistamiseen. 

Luottamuksen takaisin saaminen voi olla todella vaikeaa. 

Koska omat virhekulttuuriin liittyvät kokemukseni ovat ainoastaan Suomesta sekä Saksasta, utelin tekstiä varten muilta ulkosuomalaisilta naisilta heidän ajatuksiaan aiheesta. Itse koen suomalaisen virhekulttuurin olevan tavallaan anteeksiantava, jos kyseessä on henkilökohtainen virhe, kuten hylätty arvosana tentissä tai ajokokeessa. Uusimalla siitä selviää, mutta jäljelle jäävästä häpeästä voi olla vaikea päästä eroon. Toisaalta muihin vaikuttavista virheistä, sekä työelämässä voi joutua nopeastikin kovan myllytyksen keskelle. Luottamuksen takaisin saaminen voi olla todella vaikeaa.   

Saksassa puolestaan hallitsee yhä vahva nollatoleranssi virheitä kohtaan, joka koetaan myös hidasteena innovaatioille. Epäonnistuminen ja virheiden teko liitetään turvattomuuteen ja epävarmuuteen. Miksi tehdä toisin ja ottaa riski, että virheitä tapahtuu, kun nykyinen toimintatapa on ollut ihan toimiva. Tämän huomaa varsinkin konservatiivisilla ja tähän asti tasaisen tuottavilla aloilla, kuten autoteollisuus. Uusia innovaatioita ei synny nopeasti, koska vanha käytäntö toimii – ainakin vielä. 

Uuden oppiminen on lähes mahdotonta, jos ei ensin epäonnistu.

Kun katselee kävelemään opettelevaa lasta, voi todeta kuinka hän kaatuu naamalleen tai pyllylleen, nousee ylös ja kaatuu uudelleen, eikä luovuta, ennen kuin lopulta oppii kävelemään. Lasta tsempataan yrittämään uudestaan ja onnistumista juhlitaan yhdessä. Miksi emme muista toimia aikuisten kanssa samoin? 

Mielikuvissamme pyrimme täydellisyyteen ja virheet nolottavat tai pahimmassa tapauksessa nöyryyttävät. Monessa, kuten esimerkiksi anglo-amerikkalaisessa sekä japanilaisessa kulttuurissa kasvoja ei haluta menettää. Virheistä ei puhuta, vaan ne korjataan kaikessa hiljaisuudessa, tai lakaistaan maton alle. Avointa keskustelua virheistä pidetään kummallisena, koska muut saattavat ymmärtää tämän väärin. Toisaalta eräs Alankomaissa asuva suomalainen totesi, että virheiden hyväksyminen ja niiden tolerointi ovat vahvasti korrelaatiossa sen kanssa, että ihminen pystyy nauramaan itselleen. Tietynlainen pieni pilke silmäkulmassa auttaa pääsemään asiassa eteenpäin ja näkemään virheiden positiivisen puolen – niistä oppimisen. 

Malleja ja käytäntöjä on monia ja niiden ympärille työelämässä pyritään rakentamaan turvallista ympäristöä, jossa virheistä voi avoimesti puhua.

Meksikosta maailmalle levinnyt konsepti F*ck up Nights on hauska tapa ihmisten kertoa toisilleen oluen tai parin lomassa, mikä meni pieleen jossakin projektissa, mutta myös mitä niistä virheistä opittiin. Virallisempi versio on perinteinen Lessons Learned tai ketteristä malleista, kuten esimerkiksi Scrum:sta tuttu Retrospective. Malleja ja käytäntöjä on monia ja niiden ympärille työelämässä pyritään rakentamaan turvallista ympäristöä, jossa virheistä voi avoimesti puhua. Ainakin teoriassa. Tärkeää on muistuttaa itselleen, että virheet kuuluvat elämään, niistä opitaan ja noustaan sitten uudelleen jaloilleen. Omalla kohdallani virheiden myöntäminen ja niiden käsittely ovat vahvistaneet itsetuntoani, koska osaan tiedostaa, mitä olen oppinut ja mitä en tee uudestaan. En jää rypemään ja harmittelemaan virhettäni, vaan korjaan asian ja annan asian olla. Nolla-virhekulttuurin keskellä olen myös opetellut olemaan itselleni armollinen, vaikka ympäristö sitä ei aina tue. 

Rohkaiseva ja turvallinen virhekulttuuri auttaa yrittämään uusia juttuja ja rohkaisee innovaatioon ja uusiin keksintöihin. Se saa ihmiset myös myöntämään avoimesti, jos näistä uusista ideoista tai yrityksistä ei tullutkaan mitään. Joten kirjaa nyt ylös, mikä oli viimeisin mokasi? Mitä opit siitä? Mitä teit sitten? Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin! 

– Sirkka Renger