Olin pitkään vakaasti sitä mieltä, että voin hyvin kutsua itseäni kunnianhimoiseksi tekemättä mitään kovin tarkkoja, jos edes suuntaa antavia suunnitelmia itseni ja tulevaisuuden varalle.
Olin tehnyt suoraan lukion jälkeen “nopeat” tradenomiopinnot, jotta voisin myöhemmin yhdistää kaupallisen tutkinnon johonkin toiseen koulutukseen – jota en koskaan aloittanut. Työelämä vei mennessään, ja ajelehdin enemmän tai vähemmän määrätietoisesti, puskien kuitenkin uraani eteenpäin sisäisen kiireen kannustamana.
Minulla oli häilyvä mutu-tuntuma siitä, mitä minun kuuluisi päästä tässä elämässä toteuttamaan, mutta ei hajua siitä mitä ”Se Jokin” tarkalleen ottaen olisi, tai miten sitä kohti pääsisi.
Kolmekymppiseksi ehdittyäni olin saavuttanut ihan kohtuullisen ammatillisen menestyksen B2B-myyntitehtävissä mielenkiintoisessa työympäristössä, viimeiset vuodet kirjakustannusalan parissa.
Sitten muutin Luxemburgiin hollantilaisen mieheni perässä, ajatuksenani viedä samalla urani seuraavalle asteelle ja saada vähän kansainvälistä perspektiiviä ja kokemusta ansioluettelooni. Kun vihdoin pääsin ensimmäiseen työhaastatteluuni, rekrytoija varovaisesti, mutta selvästi kokemuksen äänellä totesi, että
“ihan kiva CV, mutta sillä ei valitettavasti ole mitään arvoa Luxemburgissa.”
Vaikka tiesin, ettei Luxemburgin työmarkkinat ovat hyvin painottuneet finanssialaan ja EU-instituutioihin, kommentti pysäytti silti. Eikö edes hyvälle tyypille ole tilausta?
EI.
Minua neuvottiin ottamaan vastaan mikä tahansa työ, jotta saan jalan oven väliin. Minkä teinkin. Mutta se pudotti minut uraportailla useita askeleita taaksepäin ja ajoi minut operatiivisten tehtävien kierteeseen, josta tuntui olevan mahdoton päästä ulos, vaikka kuinka hain erilaisia töitä.
Sitten vastaan tuli työpaikkailmoitus, joka oli Juuri ”Se Täydellinen” työ minulle. Toimenkuva mielenkiintoisessa, globaalissa yrityksessä vastasi täsmälleen työkokemustani. Pääsin läpi useista puhelin- ja etähaastattelukierroksista, aina kahdeksantuntiseen live-haastattelupäivään asti. Kaikki meni hyvin, vaikka hieman hapuilinkin hormonihuuruissani (esikoiseni oli vasta 6kk ikäinen tuolloin).
En saanut sitä paikkaa.
Ja se herätti minut lopullisesti kuplastani:
Olen aina ollut tekijä, mutta suurimman osan elämästäni olen puhunut enemmän ja kovempaa kuin mitä olen oikeasti saanut aikaan. Olen kokenut itseni aikaansaavaksi, mutta pärjännyt kohtuullisen vähäisin panoksin.
Tuli aika muuttaa strategiaa.
Sisäinen prosessi kesti melkein vuoden, mutta vähitellen asiat loksahtivat paikoilleen, ja sitten heräsin eräänä joulukuisena yönä. Tiesin mitä haluan tavoitella ja mihin tähdätä. Tunsin vahvasti, että minun täytyy vain alkaa tehdä asioita. Tajusin, että pienetkin inspiraatiot vievät minua Sitä Suurempaa Tavoitetta kohti. Minun täytyy vain kuunnella intuitiotani. Ja sitten tarttua.
Go out there and do it.
Tällä kaavalla olen luonut nahkani yhä uudelleen ja uudelleen, rakentanut pohjan, josta ammennan inspiroivia projekteja, ja löytänyt työn joka on juuri täydellinen, juuri nyt. Mitä enemmän teen asioita – vaikka ne eivät ole suoraan yhteydessä Siihen Suureen Tavoitteiseen, tai muutenkaan loogisia, vaan inspiroivia
– sitä paremmin ymmärrän itseäni, vahvuuksiani, ja sitä, mikä saa aina sukat pyörimään jaloissa.
Tiedän mitä aion tehdä 20 vuoden päästä ja
SE sydämessäni, minulla ei ole enää minnekään kiire.
Näistä lähtökohdista hyppään paneelikeskusteluun työelämän haasteista ulkomailla Rotterdamissa 8.6.2019.
Tule kuuntelemaan miten tarina jatkuu!
Tämän jutun kirjoitti Irene Mäkelä-Brunnekreef, Luxemburgissa asuva kahden pienen pojan äiti, joka työskentelee projektipäällikkönä konsultointiyrityksessä ja inspiroituu tasaiseen tahtiin milloin mistäkin. Hän on myös Finnish-Luxembourg -järjestön hallituksen puheenjohtaja, Luxemburgin ja ulkosuomalaisten naisten ura-verkostojen perustaja sekä freelance kulttuurituottaja.
finnishwomenworldwide.com 