Tammikuussa Finnish Women Worldwide sai vieraakseen kolme upeaa ja inspiroivaa panelistia keskustelemaan tulevaisuuden taidoista ja työelämän vaatimuksista. Joustavuus työelämässä, sekä oppimisen, itsensä johtamisen ja verkostoitumisen taidot varsinkin digitaalisessa ympäristössä nousivat erityisesti esille. Aiheeseen liittyviltä artikkeleilta, kirjoilta tai podcasteilta ei voi tällä hetkellä välttyä. Korona-pandemialla on varmasti osansa sillä, että aihe puhuttaa, mutta ajankohtaista se on ollut jo pitkän aikaa. 

Milleniaaleista puhutaan tällä hetkellä burnout-ikäluokkana

Otamme hoitaaksemme projekteja, työtehtäviä, harrastuksia ja tavoitteita enemmän kuin jaksammekaan hoitaa. Kirjassaan “Korkeintaan vähän väsynyt” Eeva Kolu kuvailee suorittamiskeskeisyyttä tuloksena tietynlaiseen hyväksynnän hakemiseen. Hän  huomasi, että koki olevansa ainoastaan silloin hyvä, kun suorittaa ja suoriutuu tehtävistään vähintäänkin erinomaisesti. Kuten moni muukin 80-90-luvulla syntynyt, olen aina ollut huippusuorittaja, olen myös ollut erittäin hukassa ja nyt olen keskellä niitä ah – ihania ruuhkavuosia. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan tradenomiksi (en kokenut tätä kutsumuksena, mutta en halunnut myöskään olla jouten / pelkkä kaupankassa välivuonna), ja urapolkuni oli selkeä: kaupan kassalta mahdollisimman nopeasti vaativampiin tehtäviin, hieman työkokemusta ulkomailta, maisterin tutkinto työn ohella, näköalapaikka kansainvälisessä yrityksessä ja suunta johtotehtäviin 🚀. 

Projektipäälliköstä äidiksi

Ei mennyt kuitenkaan ihan kuin Strömsössä… Tein kyllä maisterin tutkinnon, olin nousemassa tiiminvetäjäksi ja sitten yllättäen raskaustesti näytti plussaa. Ajattelin ensin, että onhan sitä ennenkin tehty uraa ja saatu lapsia, tämän esimerkin olen saanut kotoa äidiltäni ja tädiltäni, sekä muilta hyvin pärjänneiltä naisilta ympäristössäni, joten ei hätää. Pieni tauko tekee hyvää. Enpä silloin tajunnut, että asiat eivät aina mene niin kuin olen suunnitellut. Se oli paha paikka urakeskeiselle projekti-ihmisille. Vauva-arki sujui hyvin, hoidin MBAn lopputyön äitiysloman alussa valmiiksi ja palasin aikaisemmin töihin täynnä intoa. Sitten iski vastaan jokin. Tekisi mieli sanoa, että Saksa, mutta ehkä se olinkin minä. En palannut vanhoihin tehtäviini IT-projektipäällikkönä, koska matkustelu ulkomaille tuoreena äitinä ei houkutellut, tai olisi edes ollut mahdollista. Päiväkotipalvelut olivat rajalliset, miehekseni olin myös valinnut urakeskeisen henkilön. Selityksiä löysin ja keksin. Työpaikallani oltiin yhtä hämillään paluustani, kuin olin itsekin ja aloin saada satunnaisia tehtäviä, joita muut eivät halunneet tehdä. Kymmenen kuukauden poissaoloni aikana (mies)kollegani oli saanut ylennyksen, jota olin itselleni kaavaillut ja siinä sitten ihmeteltiin. Ihmeteltiin pitkään, kunnes havahduin kärsiväni, en burnoutista vaan boreoutista.

Boreout tarkoittaa työssä turhautumista ja pitkästymistä mielekkäiden työtehtävien puutteesta johtuen ja voi aiheuttaa masennuksen tai loppuunpalamisen kaltaisia oireita.

Kaivattu tauko

Sitten tuli korona. Se oli maailmanlaajuinen katastrofi, mutta työ-minälleni kuin lahja taivaasta. Sain viimeinkin tarvitsemani irtioton jumissa olevasta oravanpyörästä ja aloin miettimään, mihin tässä nyt ollaan menossa. Missä se suunnittelemani tehtävä yrityksen johdossa olikaan, miksi olen viimeiset vuodet tehnyt vain hanttihommia, miksi minusta tuntuu, että olen tyhmistynyt vuosien varrella? Oli pakko tehdä jotain ja suoritin HR-koulutuksen (en edes halunnut HR-tehtäviin, mutta oli pakko ajatella oman kuplan ulkopuolelta ja päästä aktivoimaan aivot). 

Roolini Finnish Women Worldwide ryhmän jäsenenä on opettanut minulle viimeisen vuoden aikana verkostoitumisen tärkeyden aivan eri tavalla, kuin olin siihen tottunut. Sain myös rohkeutta ryhtyä aktivoimaan verkostoani, koska en ollut työstänyt sitä lähes viiteen vuoteen. 

Tulevaisuuden työ ei olekaan sitä, mitä kuvittelin sen olevan 15 vuotta sitten

Palatakseni tekstin alussa keskustelemaani aiheeseen, tulevaisuuden työ (new work) ja taidot, ymmärsin, että näiden parissa haluan työskennellä. En halua perinteistä urapolkua, sillä olen rakentanut omaa uraviidakkoani juuri minun näköisekseni. Kärvistellessäni boreoutin kourissa ymmärsin, että on vain resurssien hukkaanheittoa pitää hampain ja kynsin kiinni perinteisistä hierarkioista yrityksissä. Tästä inspiroituneena lähetin CV:ni eräälle yrityksenomistajalle/new work-liikkeen kannattajalle. Yllätyksekseni hän piti CV:stäni! Harmikseni hänen tiiminsä ei vakuuttunut, eletäänhän yrityksessä “holocracy”-mallia, eli johtajia ei yrityksessä ole ja asioista päätetään demokraattisesti tiimin kesken. Jatkoin siis verkoston rakentamista ja työhakemusten lähettelyä. Sain haastatteluja, myös muutamia kutsuja haastatteluihin, jopa läheltä piti-tarjouksia ja lopulta työtarjouksen. Samanaikaisesti pidin tiukasti yhteyttä tähän toiveyritykseeni, mutta demokratia voi olla hidasta. 

Olin jo luovuttamassa, ja ottamassa tarjottua työpaikkaa vastaan (koska loppupeleissä tavoitteeni oli kuitenkin päästä pois tylsästä työstäni), mutta päätin vielä kerran yrittää ja soitin toiveyritykseni omistajalle eräänä torstai-iltana. Saman viikon lauantaina pamahti kilpailukykyinen työtarjous sähköpostiini ja huhtikuun alussa pääsen toteuttamaan unelmaani yrityksessä ilman pomoja. Ja pysyn myös rakastamissani projektitehtävissä ja pääsen toteuttamaan johtaja-egoani agile coach-roolin muodossa. En tiedä vielä täysin, millainen roolini tulee olemaan, ajan myötä se mitä luultavammin myös muuttuu ja mikä parasta: se on osa uuden oppimista!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s