Kieli on uskomattoman monitasoinen asia. Ennen ulkomaille muuttoa se merkitsi oman äidinkielen nyansseja, ja eri lokeroissa siitä erikseen olivat ulkomaiset kielitaidot. Ulkomaille muutettua kuitenkin ymmärtää, kuinka kielitaitoa on niin monenlaista.

Minulla oli Luxemburgiin muuttaessani oman käsitykseni mukaan oikein hyvät englannintaidot, vaikkakaan en ollut sitä korkeakoulun opiskelutehtäviä ja sosiaalisia tilanteita enempää käyttänyt. Ensimmäinen kulttuurishokki tässä suhteessa oli, kun ensimmäisenä työpaikkanani ajauduin operatiiviseen logistiikkatehtävään, ja tiukalle amerikkalaiselle asiakkaalle raportoinnissa käytetyt fraasit niin asiallisuuden että täsmällisyyden suhteen olikin ihan uutta.

Ympäripyöreät lauseet eivät vakuuttaneet, vaan saivat aikaan enemmän hämmennystä.

Samassa työpaikassa jouduin tekemään osittain töitä myös ruotsiksi – pieni bonus josta ei alunperin sovittu, mutta minkä otin alkuun positiivisena haasteena. Hyvin pian aloin nieleskelemään kovia paloja kurkussa. Henkilökohtaista älyäni kyseenalaistettiin jatkuvasti, koska kielitaito ei ollut natiivitasolla tai koska ruotsinsanat olivat väärin koska järjestelmä ei ymmärtänyt ääkkösiä.

Sama tapahtui myös seuraavassa työpaikassa, jonne minut palkattiin nimenomaan asiakassuhteiden kokeneena ammattilaisena. Saksalaiset asiakkaat kyseenalaistivat ammattitaitoani jatkuvasti, koska sekoitin joskus sanojen suvut.

Henkilökohtaista älyäni kyseenalaistettiin, koska kielitaitoni ei ollut natiivitasolla ja järjestelmä ei ymmärtänyt ääkkösiä.

Nykyisellä työpaikallani konsultointitoimistossa kirjoitan paljon nimenomaan englanniksi, ja jokaiseen sanaan ladataan liuta merkityksiä.
Konsulttikieli on toki oma lukunsa, kielestä riippumatta.

Työn ja sosiaalisten tilanteiden lisäksi on se tärkein: tunnekieli. En ymmärtänyt sen olevan ihan oma lukunsa, ennen kuin tajusin miten vaikeaa tunteiden ilmaisu voi olla muulla kuin omalla äidinkielellä. Varsinkin silloin kun on väsynyt ja ymmärryksen tarpeessa.

Parisuhteessa ulkomaalaisen kanssa on alkuhuumassa joskus kutkuttavaakin kuvitella miten brittidraamoissa tai amerikkalaiselokuvissa tunteilla ladatut korulauseet tekevät omasta parisuhteesta aavistuksen romanttisemman. Kunnes käytännön kautta alkaa ymmärtää, että oma tunnekieli onkin ihan erilainen; etteivät opetellut fraasit auta ilmaisemaan omia tarpeita riittävällä tarkkuudella. 

Meillä suomalaisilla on tapana ladata lyhyisiin lauseisiin, jopa yksittäisiin sanoihin (kuten vaikka se kuuluisa “no niin”!) valtavasti eri merkityksiä, jotka avautuvat vain samasta kulttuurista tulevalle. Suomalaiset sanonnat ja kielikuvat eivät avaudu ulkomaalaiselle suorina käännöksinä ja herättävät lähinnä huvittuneisuutta. (Vaikka vastapuoli siinä hetkessä osaisikin peitellä, “to place the cat on the table” ei tarkoita heille yhtään mitään. Tai olenpa joskus ajattelemattomuuttani yrittänyt kääntää sanonnan “lillukanvarsiin tarttuminen” ja miksi se on niin osuva merkityksessään.)

Ja toisaalta, on meitä Suomessakin alueellisia eroja ja stereotypioita; hämäläiset saavat anteeksi hitautensa, Itä-Suomalaiset puheliaisuutensa ja pohjanmaalaiset suoruutensa. Mutta pelkät sanat eivät riitä selittämään tätä kaikkea.

Kun on tunteellinen hetki ja kaipaa toiselta empatiaa, sanat eivät aina riitä.

Tilanne kumpuaa niin päällimmäisistä tunteista kuin koko siitä tunteiden kirjosta joka meitä määrittää; selittääkseen miksi joku asia huolestuttaa tai harmittaa, pitäisi pystyä selittämään asia oikeassa kontekstissa ottaen huomioon niin henkilökohtaiset kokemukset ja näkökulmat, omien vanhempien luoman kulttuuritaustan, suomalaiset (ja alueelliset?) juuret, millaisilla eleillä suomalainen tällaisessa tilanteessa itseään ilmaisisi ja mitä jopa sanojen määrän valinta voi tarkoittaa – ja joskus pitää myös selittää naisen ajattelumaailma putkiaivolle… toisinaan tuntuu että pitää vielä puolustaa omia sanavalintojaan sillä kielellä, joka ei vuosista huolimatta ole edelleenkään tunnekieli.

Joskus on melkein helpompaa olla suomalainen ja hiljaa.

Vajaa kymmenen vuotta eri kielten keskellä on opettanut paljon nöyryyttä niin omaa kuin muidenkin kielitaitoja kohtaan. Erityisesti monikulttuurisessa Luxemburgissa, jossa lähes kaikki päivittäin kohtaamani ihmiset kommunikoivat muulla kuin omalla äidinkielellään – ja hyvin vaihtelevin taidoin – olen oppinut kärsivällisyyttä ja eritoten ymmärrystä joka ei ole sanoista riippuvaista. Se on rikkaus.

Teksti: Irene Mäkelä-Brunnekreef

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s